Mun innostus kaikkeen mahdolliseen nörtteilyyn on nyt jääny viimesten viikkojen aikana, koska joka päivä mulla on ollu jotain ihkua odotettavaa tai tekemistä. Nytkin viimeset kolme päivää oon käyny Tikkurilassa hengailemassa iltaan asti ja huomenna päädyn Linnanmäelle ihkusti monen vuoden tauon jälkeen!
Kuopioonkin suuntaa mun tiet sitten tiistaina. Sitä ennen pitää tosin siivoilla vähän huonetta ja laittaa lamppuun killuttimia ja nauttia elämästä vittu. Mut ei siinä mitään, koska elämästä nauttiminen on tällä hetkellä varsin ihanaa♥
En jaksa nyt tän enempää päivitellä, mutta aattelin, että voisin (kaiken siivouksen jälkeen ofc) ottaa muutaman kuvan huoneesta, koska se seinän väri on niin ihana. Pitää vaan tosiaan siivota ja laittaa vaikka julisteet seinille ja vähän vielä järjestellä ja miettiä, et mihin laitan radion, mutta se on huomisen aamun murhe. Sain nimittäin tehtävän siivota ennen kun Mikaela saapuu Helsinkiin, sillä muuten joudun lähtemään sunnuntaina jo Kuopioon.
Ja loppuun vielä pakollinen ihkutus, koska tää tapahtuu vihdoinkin!
Mä saan oman tietokoneen♥ En tiedä vielä minkälaisen, koska jos mummon yks kone, jota sei käytä, on sellanen kelpuutettava, otan sen, mutta jossei, niin sit saan sellaisen uuden (no shit Sherlock). Mutta tosiaan haluan eka nähdä sen mummon koneen, sillä mitä sitä turhaan kuluttamaan lähemmäs tuhatta euroa uuteen koneeseen, jos on saatavilla hyväkuntonen ja vähänkäytetty kone, jossa on jo valmiina kaikki virusturvat ihan huiput ja se toimii hyvin?
Me, me, me so excited!
torstai 14. heinäkuuta 2011
sunnuntai 3. heinäkuuta 2011
Jump the fuck up.
Eilinen oli... Eilinen oli ainakin lauantai.
Heräsin aamulla vitun aikasin ja mua vitutti, koska näin unta Slipknotista ja olisin just saanu tietää, ketä Corey Taylor olis nainu. Unessa on muutenkin helpompi olla, vaikka mun unimäärä ei mikään suuri ja valtava ole; viimeyönäkin sain hädintuskin sen 2h unta ja sitä edellisenä noin tunnin.
Meikatessani sain sitten ihan todella spontaanin idean ja otin ytheyttä Janitaan kysyäkseni onko ne menossa Helsinki prideen ja herranjumala olihan ne! Päätin sitten extempore lähteä niiden kanssa sinne ja muutaman sporasta myöhästymisen jälkeen pääsinkin sitten Senaatintorille, jossa oli kivoja ihmisiä. Tapasin esimerkiks äidin ja tyttären, jotka oli siellä yhdessä juhlimassa gay pridea, ne tuli tosi randomisti juttelemaan mulle vaan ja kyseli, että eikö mulla ole kuuma, kun mulla oli kokomustat vaatteet, maiharit ja musta nahkatakki. Kyllähän mulla oli kuuma, todellakin, meinasin monesti päivän aikana pyörtyä ihan vaan siitä kuumuudesta.
Käveltiin ihan kivaa reittiä sit Kaisaniemen puistoon, siinä matkalla nimittäin oli paljon varjoa ja tuuli jonkinverran. Koko paraatin puistoon saaminen vei sen about puoltoista tuntia, meitä oli nimittäin helvetisti. Tai siis paljon, mun mittapuun mukaan, koska koko Senaatintori oli täynnä ja mä lähdin sieltä marssimaan viimesten joukossa kello 13:40, kun ensimmäiset oli lähteny jo 13:00.
Noniin siellä meni päivä ja sain syötyä ekaa kertaa melkein kahteen päivään, kun pääsin Mäkkiin. Mun syömiset ei nimittäin oo ollu to do-listalla ihan siinä kärjessä, kun piti masennella ja pitää vieläkin.
Osasin kulkee sit metrolla (porkkanajuna, porkkanajuna, porkkanajuna...) Kalasatamalle illasta ihan yksikseni ja pääsin Sonispheren alueelle about 20min ennen kun In Flames alko soittamaan.
In Flames on hyvä, siinä on mukavan raskaita riffejä ja kuitenkin myös pirun kauniita melodioita, joten sitä voi kuunnella monenlaisessa fiiliksessä. Se oli myös eka keikka pitkään aikaan, missä maa oikeasti pomppi ihmisten ansiosta. Se oli Only For The Weakin aikana, kun laulaja käski kaikki pomppimaan yhtä aikaa ja mä olin siellä vähän taaempana, joten tunsin, miten se maa tärähteli niiden ihmisten painosta. Viimeeks oon kokenu saman vuonna -08 The Arkin Ruisrockin keikalla.
In Flamesin jälkeen menin istumaan aitojen paremmalle puolelle lähemmäs lavaa, mutta jättäydyin kuitenkin melkolailla kauas; olin ehkä 10m päässä lavasta, mutta mulla oli pirun hyvä näkymä siitä ja pystyin istumaan ja nojaamaan aitaan, joten mikäs sen parempaa? Tietty eturivi, mutta siihen mulla ei ollu mahdollisuutta, koska en vaivautunu paikalle jo aamusta. Eipä se haittaakaan kyllä.
Opet soitti siinä välissä toisella lavalla ja siis saanen nyt sanoa, että se oli pirun tylsä livebändi. Oon kuunnellu Opethia levyltä, jollon se oli jees, mutta livenä sellaset 7-10min kestävät kappaleet... Ei tuu kesää, vaikka oli jo. Ja naurahdin välillä vähän pilkallisesti sen laulajan spiikeille, koska sillä ei ollu karismaa.
Njoo, ehkä siirryn vaan suoraan Slipknotiin, koska herranjumala mikä keikka. Se oli niin mahtava, ettei oo mitään rajaa sille mahtavuudelle.
Ensinnäkin, niiden introna toimi Iowa, mikä on niin psyko, ettei sitä voi olla rakastamatta. Ainakaan minä. Taustalla niillä oli niiden S-logo, joka oli vittu tulessa gaaah siis se oli oikeasti tulessa. Mut lol, se oli metallia, no big deal. Mutta hieno pyroshow niillä oli kyllä koko keikan ajan.
Jotensakin yleisestiottaen sanoisin, että niidne settilista oli nyt parempi kun -09. Ja ehdottomasti tyypit oli paljon energisempiä; Sid Wilson mm. juoksi yleisön vierestä (tietysti aitojen ympäröimällä alueella) miksauskopin luo ja kiipes sen päälle, josta se hyppäs yleisön niskaan ja crowd surfas siellä hetken, kunnes juoksi takas pöytänsä taakse ja riehumaan Cris Fehnin ja Shawn Crahanin kanssa. Shawn Crahanin rummut meinaan oli alustalla, joka pyöri ja nousi ilmaan elektronisesti, joten ne molemmat kävi siihen päälle ja nous ehkä kahden metrin korkeuteen ja sitten Sid hyppäs sieltä alas ja Shawn heitteli osan rumpusetistään lavalle. Mä rakastan sitä, miten ne sekoilee ja riehuu lavalla.
Mitäs kaikkee siinä kerkeskään tapahtua, ainakin Joey fucking Jordisonin rumpusetti nostettiin ilmaan ja käännettiin pystyasentoon, jossa se sitten pyöräytettiin ympäri kesken biisin. Ja mitäs tällasta pientä pyroshowta tietty, kun tulenlieskat siellä vähän väliä lenteli ja paukkupommeja posahteli vitun kovaa aina välillä.
Mutta Slipknot huijas meitä kovastipahasti. No okei, mua, koska oon tottunu siihen, että festarikeikoilla ei oo encorea, mutta Slipknotillapa on ja oli nytkin. Meinasin jo lähteä Spit It Outin jälkeen, mutta sit tajusin, että People=Shit'iä ei ollu soitettu ja muistin, että Ruisrockissakin niillä oli encore, joten onneks jäin siihen sitten.
Ja musta oli ihanaa nähdä, miten ne kunnioitti Paul Gray omenakastike kakkosen muistoa. Niillä oli loppukeikan ajan taustalakanassa numero 2 ja Corey Taylor puhu siitä, miten Paul kyllä on meidän kanssa siellä sinä iltana, että se on mukana hengessä ja miten ylpee se on.
Se on niin hienoa, kun niin vihanen ja aggressiivinen bändi näyttää herkän puolen ja osottaa kunnioitusta kuolleelle jäsenelle. Ja ne ei oo ees hankkinu uutta basistia, niillä oli sessiobasisti, joka soitti lavan takana meiltä näkymättömissä.
Slipknot on hieno, hieno bändi ja mua ärsyttää, ettei mulla ole niiden koko tuotantoa vieläkään, vaikka oon niitä yli neljä vuotta kuunnellu kuitenkin. Mun pitää korjata tää asia heti, kun mahdollista.
Nyt taidan kuitenkin mennä sänkyyn ja koettaa saada unta, etten oo ihan pumminarkkari huomiselle siirtyneillä synttäreillä.
Mutta mä olen helpottunut. Osittain, osittain mä freak outtaan vieläkin ihan kuus yks. See what I did there? Cuz u know Finland won Sweden like 6-1 hahaha... Nomutsiis niin, kuitenkin nyt on hitusen jo helpottuneempi olo, koska tiedän nyt asioita.
Huomenna sitten on mun serkun lapsen synttärit, mitkä piti olla tänään, mutta peruuntu sen takia, että ne lapset on sairaana. Pääse syömään päivällä mummon ruokia sitten taas, yayay, just sitä mä halusin.
Heräsin aamulla vitun aikasin ja mua vitutti, koska näin unta Slipknotista ja olisin just saanu tietää, ketä Corey Taylor olis nainu. Unessa on muutenkin helpompi olla, vaikka mun unimäärä ei mikään suuri ja valtava ole; viimeyönäkin sain hädintuskin sen 2h unta ja sitä edellisenä noin tunnin.
Meikatessani sain sitten ihan todella spontaanin idean ja otin ytheyttä Janitaan kysyäkseni onko ne menossa Helsinki prideen ja herranjumala olihan ne! Päätin sitten extempore lähteä niiden kanssa sinne ja muutaman sporasta myöhästymisen jälkeen pääsinkin sitten Senaatintorille, jossa oli kivoja ihmisiä. Tapasin esimerkiks äidin ja tyttären, jotka oli siellä yhdessä juhlimassa gay pridea, ne tuli tosi randomisti juttelemaan mulle vaan ja kyseli, että eikö mulla ole kuuma, kun mulla oli kokomustat vaatteet, maiharit ja musta nahkatakki. Kyllähän mulla oli kuuma, todellakin, meinasin monesti päivän aikana pyörtyä ihan vaan siitä kuumuudesta.
Käveltiin ihan kivaa reittiä sit Kaisaniemen puistoon, siinä matkalla nimittäin oli paljon varjoa ja tuuli jonkinverran. Koko paraatin puistoon saaminen vei sen about puoltoista tuntia, meitä oli nimittäin helvetisti. Tai siis paljon, mun mittapuun mukaan, koska koko Senaatintori oli täynnä ja mä lähdin sieltä marssimaan viimesten joukossa kello 13:40, kun ensimmäiset oli lähteny jo 13:00.
Noniin siellä meni päivä ja sain syötyä ekaa kertaa melkein kahteen päivään, kun pääsin Mäkkiin. Mun syömiset ei nimittäin oo ollu to do-listalla ihan siinä kärjessä, kun piti masennella ja pitää vieläkin.
Osasin kulkee sit metrolla (porkkanajuna, porkkanajuna, porkkanajuna...) Kalasatamalle illasta ihan yksikseni ja pääsin Sonispheren alueelle about 20min ennen kun In Flames alko soittamaan.
In Flames on hyvä, siinä on mukavan raskaita riffejä ja kuitenkin myös pirun kauniita melodioita, joten sitä voi kuunnella monenlaisessa fiiliksessä. Se oli myös eka keikka pitkään aikaan, missä maa oikeasti pomppi ihmisten ansiosta. Se oli Only For The Weakin aikana, kun laulaja käski kaikki pomppimaan yhtä aikaa ja mä olin siellä vähän taaempana, joten tunsin, miten se maa tärähteli niiden ihmisten painosta. Viimeeks oon kokenu saman vuonna -08 The Arkin Ruisrockin keikalla.
In Flamesin jälkeen menin istumaan aitojen paremmalle puolelle lähemmäs lavaa, mutta jättäydyin kuitenkin melkolailla kauas; olin ehkä 10m päässä lavasta, mutta mulla oli pirun hyvä näkymä siitä ja pystyin istumaan ja nojaamaan aitaan, joten mikäs sen parempaa? Tietty eturivi, mutta siihen mulla ei ollu mahdollisuutta, koska en vaivautunu paikalle jo aamusta. Eipä se haittaakaan kyllä.
Opet soitti siinä välissä toisella lavalla ja siis saanen nyt sanoa, että se oli pirun tylsä livebändi. Oon kuunnellu Opethia levyltä, jollon se oli jees, mutta livenä sellaset 7-10min kestävät kappaleet... Ei tuu kesää, vaikka oli jo. Ja naurahdin välillä vähän pilkallisesti sen laulajan spiikeille, koska sillä ei ollu karismaa.
Njoo, ehkä siirryn vaan suoraan Slipknotiin, koska herranjumala mikä keikka. Se oli niin mahtava, ettei oo mitään rajaa sille mahtavuudelle.
Ensinnäkin, niiden introna toimi Iowa, mikä on niin psyko, ettei sitä voi olla rakastamatta. Ainakaan minä. Taustalla niillä oli niiden S-logo, joka oli vittu tulessa gaaah siis se oli oikeasti tulessa. Mut lol, se oli metallia, no big deal. Mutta hieno pyroshow niillä oli kyllä koko keikan ajan.
Jotensakin yleisestiottaen sanoisin, että niidne settilista oli nyt parempi kun -09. Ja ehdottomasti tyypit oli paljon energisempiä; Sid Wilson mm. juoksi yleisön vierestä (tietysti aitojen ympäröimällä alueella) miksauskopin luo ja kiipes sen päälle, josta se hyppäs yleisön niskaan ja crowd surfas siellä hetken, kunnes juoksi takas pöytänsä taakse ja riehumaan Cris Fehnin ja Shawn Crahanin kanssa. Shawn Crahanin rummut meinaan oli alustalla, joka pyöri ja nousi ilmaan elektronisesti, joten ne molemmat kävi siihen päälle ja nous ehkä kahden metrin korkeuteen ja sitten Sid hyppäs sieltä alas ja Shawn heitteli osan rumpusetistään lavalle. Mä rakastan sitä, miten ne sekoilee ja riehuu lavalla.
Mitäs kaikkee siinä kerkeskään tapahtua, ainakin Joey fucking Jordisonin rumpusetti nostettiin ilmaan ja käännettiin pystyasentoon, jossa se sitten pyöräytettiin ympäri kesken biisin. Ja mitäs tällasta pientä pyroshowta tietty, kun tulenlieskat siellä vähän väliä lenteli ja paukkupommeja posahteli vitun kovaa aina välillä.
Mutta Slipknot huijas meitä kovastipahasti. No okei, mua, koska oon tottunu siihen, että festarikeikoilla ei oo encorea, mutta Slipknotillapa on ja oli nytkin. Meinasin jo lähteä Spit It Outin jälkeen, mutta sit tajusin, että People=Shit'iä ei ollu soitettu ja muistin, että Ruisrockissakin niillä oli encore, joten onneks jäin siihen sitten.
Ja musta oli ihanaa nähdä, miten ne kunnioitti Paul Gray omenakastike kakkosen muistoa. Niillä oli loppukeikan ajan taustalakanassa numero 2 ja Corey Taylor puhu siitä, miten Paul kyllä on meidän kanssa siellä sinä iltana, että se on mukana hengessä ja miten ylpee se on.
Se on niin hienoa, kun niin vihanen ja aggressiivinen bändi näyttää herkän puolen ja osottaa kunnioitusta kuolleelle jäsenelle. Ja ne ei oo ees hankkinu uutta basistia, niillä oli sessiobasisti, joka soitti lavan takana meiltä näkymättömissä.
Slipknot on hieno, hieno bändi ja mua ärsyttää, ettei mulla ole niiden koko tuotantoa vieläkään, vaikka oon niitä yli neljä vuotta kuunnellu kuitenkin. Mun pitää korjata tää asia heti, kun mahdollista.
Nyt taidan kuitenkin mennä sänkyyn ja koettaa saada unta, etten oo ihan pumminarkkari huomiselle siirtyneillä synttäreillä.
Mutta mä olen helpottunut. Osittain, osittain mä freak outtaan vieläkin ihan kuus yks. See what I did there? Cuz u know Finland won Sweden like 6-1 hahaha... Nomutsiis niin, kuitenkin nyt on hitusen jo helpottuneempi olo, koska tiedän nyt asioita.
Huomenna sitten on mun serkun lapsen synttärit, mitkä piti olla tänään, mutta peruuntu sen takia, että ne lapset on sairaana. Pääse syömään päivällä mummon ruokia sitten taas, yayay, just sitä mä halusin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)