Somewhere back in the time.

Mä en ole sopeutunu näihin piireihin. Mua henkisesti rasittaa olla uusien ihmisten kanssa, joutua niiden kanssa tekemisiin joka päivä. Ja ne kaikki pitää mua niin sosiaalisena ja jeejee, Ronja aina hymyilee tai heittää läppää. Aina kaikki luulee niin ja minä joudun taas siihen asemaan, että oon se porukan hauska, outo ja friikahtava joku. Aina se menee näin.

Ja kun minä olen jumalauta epäsosiaalinen angstinen mielenhäiriöinen paska. Tajuaisitte sen kertomattakin.

Kuopiossa asuin sen melkein neljä vuotta. Sinä aikana kerkesin jo tutustua jonkun verran ihmisiin ja jotenkin sillon vähän nuorempana se oli helpompaakin. Ja siinä vaiheessa kun oli jo sen vuoden käyny yläastetta, tuntu että oli kavereita, joiden luona voi käydä. Nyt mä en missään nimessä vois kuvitella ainakaan itse sopivani mitään kyläilyjä. Kyllä mä ne tupareihin kutsun, mutta sillonkaan mun ei tartte niitä viihdyttää.

Joskus mä kaipaan sitä, että meen kouluun ja siellä on oikeasti kavereita ja ystäviä, joille mä en oo joku tietynlainen. Eihän nyt kukaan ystävä mua oo koskaan tuntenu täysin, kun en ittestäni kaikkea osaa kertoa, enkä saa sanoja ulos, mutta kuitenkin. Tiesi enemmän ja joskus oli jopa nähny mut tunteiden vallassa. Ehkä. Saatoin jopa purkaa jotain angsteja niille, täällä en sitä oo vielä kertaakaan tehny. Osasin olla enemmän se oikea itteni.

Itsehän olen tieni valinnu, kun en halua ihmisiin luottaa, enkä itsestäni liikoja kertoa. Silti monet luulee tietävänsä, koska selitän kuitenki paljon. Ne ei vaan tiedä, mikä on jutun oikea nimi, mutta se on niin monimutkanen asia, ettei sitä osaa oikein selittää mitenkään. Minä vaan tiedän sen, eikä teidän tartte ymmärtää.



Haluan kihun.